Tehtävä 1.1B, osatehtävät 6 ja 7

6. Tilannesidonnaisen oppimisen teorian mukaan yksilön oppimista ei voida tarkastella sosiaalisesta kontekstista irrotettuna. Tämä teoria peräänkuuluttaa perinteistä kisällioppimista. Nykyopetuksessa ajatellaankin enemmän niin, että yhteistoiminta ja vuorovaikutus oppimisessa tekee oppimisesta enemmän todelliseen elämään kytkettävää.
Itse koen ryhmätyöskentelyn monimutkaiseksi toiminnaksi, joka on parhaimmillaan hedelmällistä ja pahimmillaan fiasko. Jos ryhmän jäsenten välillä on jo aikaisempia kaunoja tai jotkin ryhmän jäsenet ovat hyvin kaukana toisistaan tietotaidollisesti tai tavoitteellisesti, ryhmässä oppiminen on enemmänkin kaunis korulause, joka peittelee todellista syytä: kustannuksia. Enimmäkseen ryhmässä oppiminen on kuitenkin mielestäni tärkeää ja toimivaa, kunhan ryhmän muodostustuksen vaikeus ja mahdolliset ristiriidat on mahdollista nostaa ulkopuolisen asiantuntijan kanssa puheeksi. Oppiminen on erilaista, mutta enemmän tosielämään perustuvaa ryhmässä.

7. Olen oppinut tässä tehtävässä tiedonkäsityksistä, oppimiskäsityksistä, motivaatiosta, oppimistyyleistä ja oppimisen tilannesidonnaisuudesta. Olen oppinut itsestäni oppijana, kykenen ehkä paremmin ohjaamaan toimintaani haluamaani suuntaan ja pystyn analysoimaan oppimistapaani.

Tehtävä 1.1B, osatehtävät 4 ja 5

4. On kiinnostavaa tarkkailla motivaatioteorioita suhteessa omiin kokemuksiini erilaisissa opetustilanteissa.  Tynjälän (Oppiminen tiedon rakentamisena, 1999) perusteella vaikuttaa siltä, että behavioristisesta näkökulmasta oma motivaationi on yleensä kytkeytynyt sosiaalisen palautteen saamiseen, joten minulla on voimakas ulkoinen motivaatio. Jos on mahdollista saada sosiaalista palautetta, motivaationi on parempi. Sisäinen motivaationi on toisinaan vaihtelevaa ja impulssiivista, mikä tekeekin elämästä usein no - vaihtelevaa ja impulssiivista.
Sosiokognitiivisesta näkökulmasta minulla on voimakas uskomus siitä, etten useinkaan pysty suoriutumaan tehtävistä kovin hyvin tai vaikuttamaan toiminnan lopputulokseen. Yleensä kuitenkin tavoitteet ovat korkealla ja olen kiinnostunut monenlaisista asioista. Ristiriita näyttää ilmeiseltä.
Suoritusmotivaatioteorian viitekehykseen peilaten omassa elämässäni usein pienemmissä tehtävissä onnistumisen toive on korkeammalla kuin epäonnistumisen pelko. Mutta erityisesti itsenäisissä, laajoissa tehtävissä epäonnistumisen pelko on suuri, jolloin alan toimia välttämismotivaation ohjaamana, juuri kuten Tynjälä kirjoittaa.  Olen jopa jättänyt lukion kesken aikoinaan toisen vuoden keväällä, koska epäonnistumisen pelko ylioppilaskirjoituksissa oli niin suuri (eikä se perustunut edes faktoihin, koska pärjäsin lukiossa kuitenkin ihan hyvin).
Attribuutioteorian mukaan ihminen antaa selityksiä toisten ihmisten motiiveista ja omien onnistumisten tai epäonnistumisten syistä. Minä selitän usein omaa epäonnistumistani kielten oppimisessa "huonolla kielipäällä", jolloin pidän oman kyvykkyyden puutetta keskeisenä ongelmana. Kun taas esimerkiksi minua kiinnostavien aineiden: biologian, psykologian tai uskonnon kokeessa epäonnistuminen johtuu mielestäni harjoittelun puutteesta. Huonoa tuuria harvemmin syytän, vaan yleensä näen vian lähinnä perusominaisuuksissani tai harjoittelun määrässä. On mielenkiintoista ajatella, että kokemukseni huonosta kielipäästä on ehkä aiheuttanut sen, että alistun tilanteeseen ja lakkaan herkästi yrittämästä, jolloin huonon kielipään idea edelleen vahvistuu. Tynjälän mainitsema ns. opittu avuttomuus (learned helplessness) sosiokognitiivisessa teoriassa resonoi valitettavasti myös omaan elämääni. Esimerkiksi sointudiktaatin edessä musiikin teorian tunnilla vajoan välittömästi tuohon tilaan enkä kykene edes yrittämään, koska koen yrittämisen turhaksi.
Tavoiteorientaatioteorioiden mukaan henkilö tulkitsee tilanteita ja toimii niissä henkilökohtaisten tavoitteiden mukaan. Tehtäväsuuntautunut henkilö kiinnittää huomiota ensisijaisesti tehtävään ja sen sisältöön. Tunnistan tämän tilan lukion biologian tunneilta, joilla esimerkiksi perinnöllisyysbiologia kiinnosti minua valtavasti. Toisaalta niillä tunneilla oli vahvasti läsnä mm. oppilaiden koemenestyksen sijoittaminen Gaussin käyrälle ja oli tosi motivoivaa päästä huippujen joukkoon. Niillä tunneilla olin sekä tehtävä- että suoritusorientoitunut.
Välttämisorientaatio: oman minän suojelu ja epäonnistumisen pelko, on tuttua vieraan kielen esitelmän lähestyessä. Välttelen viimeiseen asti tehtävään ryhtymistä, toivon tulevani kipeäksi ja jopa harkitsen kurssin jättämistä kesken. Käännyn pahimmillani minäsuuntautuneeksi, kuten ylioppilaskirjoitusten lähestyessä tapahtui. Jätin lukion kesken, koska tärkeää oli suojella omaa minää kirjoituksiin liittyvältä paineelta ja mahdolliselta epäonnistumiselta.
Sosiaalinen riippuvuussuuntautuneisuus on ollut ehkä yksi näkyvimmistä piirteistäni kuitenkin opiskeluissani. Erityisesti koen, että oppisisältöjen hallinta on ollut minulle ensisijaisesti väline sosiaalisen hyväksynnän (erityisesti opettajan hyväksynnän) saavuttamiseen. Välillä olen jopa haitallisuuteen asti riippuvainen toisilta saatuun palautteeseen, pyydän ystäviltäni mielipiteitä enkä kykene itsenäisyyteen. Tämä on melkoisen kuormittava ominaisuus, mutta on kyllä mahtavaa saada ilmiölle nimi ja toivottavasti myös välineitä päästä eteenpäin asiasta. Onneksi sosiaalinen riippuvuussuuntautuneisuus ei määrittele minua pelkästään, vaan myös terveempiä tapoja suhtautua tehtäviin on olemassa. On myös jännittävää, että opettajat ovat positiivisella palautteellaan selvästi tosiaan lisänneet esimerkiksi peruskoulussa sosiaalista riippuvuussuuntautuneisuuttani.
Flow motivaation lähteenä syntyy yleensä silloin, kun tehtävät ovat riittävän vaikeita, mutta eivät liian vaikeita. Flow syntyy silloin, kun henkilö uppoutuu tehtäväänsä niin, että aika ja paikka katoavat. Voin sanoa, että olen flow'takin kokenut usein, mutta sen ylläpitäminen tai synnyttäminen omasta toiveesta on hyvin vaikeaa. Siihen ei voi oikein perustaa oppimistaan, koska usein on tehtävä asioita, vaikka flow-tilaa ei syntyisikään.
Virtauskokemukselle otollista Tynjälän mukaan olisi minäsuuntautuneen orientaation poissaolo. Silloin henkilö kykenee keskittymäåän omaan suoritukseensa ajattelematta ulkoisia odotuksia ja tarkkailematta kaiken aikaa omaa toimintaansa. Tärkeää on arviointinäkökulmasta tällöin yksilöllisen edistymisen seuraaminen ja sen korostaminen, että virheetkin ovat osa oppimisprosessia. Virheissä ei ole mitään hävettävää ja yrittämistä pitää arvostaa. Arviointi, joka tarjoaa informaatiota oppilaan edistymistä, tukee oppimisorientaation kehittymistä.

5. Kun opiskelen, yritän yleensä ensin muodostaa kokonaiskuvan asioista holistisen hahmotustavan tavoin. Luen ja ryhmittelen asioita palaamalla välillä kertaamaan samaan ryhmään kuuluvat tärkeät pointit. Koen pintasuuntautuneen prosessointitavan olevan mulle haastavaa, koska minun on vaikea muistaa paljon yksityiskohtia tietyssä järjestyksessä. Paljon helpompaa minulle on muodostaa kokonaiskuva asioista syväsuuntautumisen tavoin: yritän etsiä, mikä on tekstin pointti, miten asiat liittyvät toisiinsa tai elämääni, ja miten kyseisen asian opiskelu auttaa minua saavuttamaan tavoitteitani.
Syväsuuntautuneisuudestani huolimatta Tynjälän tapa esitellä oppimistyylit ja -strategiat, lähestymistavat ja orientaatiot on kyllä erittäin epäselvä ja eri nimitysten ryhmittely on haastavaa. Tämän perusteella voisin siis sanoa, että olen usein hieman kriittinen - minulla vaikuttaisi olevan vahvaa merkitysorientaatiota. Siihen liittyen yritän myös ymmärtää asioiden keskeisiä merkityksiä, muodostan kokonaisuuksia, mutta en muista helposti yksityiskohtia. Tynjälän kuvaus: "usein nämä opiskelijat olivat myös kriittisiä, esittivät kysymyksiä ja muodostivat omia mielipiteitä asioista" kuvaa täydellisesti minua.
Aikataulujen tiedostaminen on muuttanut toimintaani toisinaan enemmän toistamisorientaation suuntaan, mutta parhaimmillani suhtaudun tekstiin hyvin henkilökohtaisella otteella. Joskus voisi jopa sanoa, että tutkintosuuntautuminen tai toistamisorientaatio voisi tehdä välillä hyvää, jotta pääsisin eteenpäin opinnoissani enkä jäisi vaatimaan itseltäni täydellistä suoritusta jokaisesta pienestä tehtävästä.
Koulutusorientaatioista lukeminen oli erittäin mielenkiintoista. Minulla on melko heikko ulkoinen ammatillinen orientaatio, mutta olen joutunut vahvistamaan sitä, jotta toimeentuloni olisi tulevaisuudessa turvatumpaa. Sisäinen ammatillinen orientaatio on pääasiassa melko vahvaa, koska haluan olla hyvä siinä, mitä tulen tekemään. Haluan ehdottomasti saavuttaa parhaan mahdollisen ammattitaidon. 
Akateemista orientaatiota en tunnista juurikaan, mutta sen sijaan persoonallista orientaatiota riittää kyllä. Minulle on tyypillistä halu kehittyä ihmisenä ja oppia aina lisää uusista asioista. Suurin ahaa-elämys Tynjälältä oli kuitenkin sosiaalisen orientaation sanoittaminen. Nyt ymmärrän niitä oppilaita, joiden mielestä koulussa on tärkeintä "hyvä porukka" ja jotka suhtautuvat kouluun ensisijaisesti sosiaalisena tilanteena. Minulle opiskeltavilla asioilla on kuitenkin hyvin paljon merkitystä, koska olen tiedonjanoinen.
Uskon, että minulla on taipumusta sovaltamissuuntautuneisuuteen, koska kaikkein helpoiten mieleeni painuvat asiat, joilla on yhteys omaan elämääni ja joita voin soveltaa omaan elämääni. Konkreettiset asiat ovat ihania opiskeltavia, koska ne ovat yleensä helposti sovellettavia.

Tehtävä 1.1B, osatehtävä 3

Tehtävänäni on kuvata jokin hyvä oppimiskokemus omasta elämästäni ja analysoida sitä oppimiskäsitysten viitekehyksessä. Koen yllättävää haasteellisuutta oman hyvän oppimiskokemuksen kuvaamisessa. Tapani oppia asioita on niin kokonaisvaltainen ja yksittäinen tieto liittyy olemassaoleviin tietorakenteisiini niin kiinteästi, etten pysty erottamaan mitään järkevää yksittäistä osatilannetta, jonka voisin sanoa olevan hyvä oppimiskokemus. Esittelen kuitenkin erään hyvän oppimiskokemuksen kaltaisen muistorykelmäni. 

Kaikki tapahtui ollessani lukiossa. Siellä biologian ja maantiedon opettajani oli erittäin voimakas persoona, tulenpalavasti omistautunut alalleen ja intohimoinen tutkija. Hän opetti minulle erityisen hyvin sen ristiriidan, että ihminen on vain eläin eläinten joukossa, mutta samalla sellainen eläin, joka voi kontrolloida toimintaansa. Puhuimme väestönkasvusta, ja hänen mielestään lasten hankkiminen on itsekästä ja julmaa, mutta eläiminä lisääntyminen kuuluu lajityypilliseen käyttäytymiseen. Ihmisellä, kuten muillakin eläimillä, on oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen, mutta koska tiedostamme tekojemme seuraukset, meidän pitäisi kyetä ottamaan aiheuttamamme ongelma haltuun. 

Tämä informaatio iskeytyi tajuntaani lähtemättömästi. Kenties siksi, että henkilökohtainen historiani sisältää suurperheitä sukupolvesta toiseen, ja koska olin tuolloin uskonnollisista syistä ehkäisykielteinen. Päässäni lähti pyörimään valtavan isot pyörät. Käsittelin väestönkasvun ja yksilön oikeuden lajityypilliseen toimintaan välistä ristiriitaa ja koko maailmankuvani kääntyi ja vääntyi ja muotoutui uudestaan. Aikaisemmin olin ajatellut, että minusta tulee suurperheen vanhempi, vailla mitään kyseenalaistusta. Nyt jouduin tuomaan tämän skeeman rinnalle skeeman väestönkasvusta ja vastuullisesta lisääntymisestä, joka soti edellistä skeemaa vastaan ankarasti.

Opetus tämän opettajan kursseilla oli monipuolista. Välillä opettaja laittoi meidät keskustelemaan näkemyksistämme, välillä hän paukutti näkemyksiään päihimme värikkäällä ja tuomiopäivää enteilevällä kielellä. Välillä hän jakoi meidät ryhmiin, laittoi meidät pelaamaan luottamuspeliä tai järjesti yllättäviä pistokokeita. Parhaiten mieleeni ovat ehkä jääneet hänen henkilökohtaiseen elämäänsä liitetyt esimerkit. Muun muassa tästä väestönkasvun ongelmasta hän kertoi omakohtaisesti, että on ollut aivan hillittömän itsekäs hankkiessaan kaksi lasta, ja pohdimme yhdessä valinnan monia puolia. Ihmisen itsehillintäkykyä hän demonstroi värikkäällä mielikuvalla siitä, millainen olisi teini-ikäisten punapeppupaviaanien biologiantunti, jos naaraat sattuisivat olemaan kiimassa. Tämänkaltainen järjestäytynyt yhteiskunta ei olisi mahdollinen, jos koiraat menisivät täysin sekaisin naaraiden ovulaation tähden. Hänen mukaansa tämä salattu ovulaatio on yksi ihmiskunnan erityisominaisuuksista muihin lajeihin nähden.

Tarkastellessani tätä oppimiskokemusta behavioristisesta ja konstruktivistisen oppimisnäkemyksen kautta kykenen näkemään siinä elementtejä molemmista. Jonkin verran opettaja lähinnä kaatoi tietoa oppilaisiin ja toivoi, että se pysyy siellä. Myöskin behavioristisesta näkökulmasta ajatellen voisi ehkä ajatella, että päätökseni irtautua ehkäisykielteisestä lahkosta ja rajoittaa lastensaamista on onnistunut reaktio ärsykkeeseen opettaa huolta väestönkasvusta. 

En muista, opettiko opettaja behavioristisesti huolen väestönkasvusta olevan absoluuttinen fakta vai sosiaalinen konstruktio, johon vain ihmiset yleisesti ottaen uskovat. Joka tapauksessa hän itse uskoi sanomaansa täydellisesti ja tietynlainen absoluuttinen ehdottomuus oli hänelle luontaista. Voimme tietysti kysyä, ovatko numeeriset luonnontieteet joka tapauksessa käsiteltävissä enimmäkseen melko absoluuttisina faktoina, mutta konstruktivistisen ajattelutavan mukaisesti opettajan olisi kuitenkin täytynyt ehkä antaa myös ajatuksiimme tilaa sille, että tieto on alati muuttuvaa. (Mistä tuleekin mieleeni, että yhteiskuntaopin opettaja jaksoi aina kehottaa meitä kyseenalaistamaan ja muodostamaan oman mielipiteemme. Aika konstruktivistista, etten sanoisi.)

Konstruktivistista näkemystä tukevaa biologian opettajani opetuksessa oli opetuksen monipuolisuus, erilaiset ryhmätehtävät, kilpailut ja opetustavat. Konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mukaan ihminen oppii paremmin, jos asiaa tarkastellaan usealla eri tavalla eri suunnista. Muistan meidän tehneen niin. Värikkäät mielikuvat ja idea istuttaa lisääntymisvaisto suoraan luokkahuoneeseen paviaaniesimerkillä kuuluu myös konstruktivismin piiriin: henkilökohtaiseen elämään linkittäminen vahvistaa oppimista.
Henkilökohtaisesti omasta näkökulmastani konstruktivistista oppimisessani oli tapa, jolla jouduin kyseenalaistamaan vanhat skeemani lisääntymisestä ja muodostamaan uudet. Tämä akkommodaatio on luultavasti aiheuttanut sen, että tämä kyseinen opittava asia on jäänyt mieleeni näin voimakkaasti. Iso osa ajatteluani muuttui ja se muutos alkoi tuossa luokkahuoneessa. En tiedä, opettiko opettaja enemmän konstruktivistisesti vai behavioristisesti, mutta minä ainakin konstruktoin tiedon omaan henkilökohtaiseen elämääni ja sisäisiin malleihini; rytinällä ja kivulla, mutta sisäistin tiedon lopulta.